Tie vie – museotiet suomalaisuuden peilinä
Tie Vie on dokumentaarinen valokuvasarja Suomen museoteistä. Jetro Stavénin ja Johanna Erjonsalon valokuvanäyttely esittelee teiden lisäksi niiden varrella kasvaneita ihmisiä ja heidän tarinoitaan.
Museotie on kulttuurihistoriallisesti merkityksellinen tievierkon osa. Teitä on Suomessa 22 ja ne on pyritty jättämään siihen tilaan, että kävijä saa käsityksen entisajan tiestöstä ja liikenneolosuhteista.
Teiden muistot syntyvät ihmisten kautta. Siksi jo heti kokonaisuutta suunniteltaessa oli selvää, että mukaan otetaan myös teiden käyttäjiä ja heidän tarinoitaan. Teksteissä haluttiin säilyttää murteet.
Museoteitä ei ole aiemmin dokumentoitu yhtä laajasti. Näyttelyn tarkoitus on esitellä Suomen museotiet ja luoda valokuvan ja tarinan keinoin läpileikkaus suomalaisuudesta 2020-luvulla.
Valokuvasarjaa työstettiin vuosina 2019-2021. Sen mahdollisti Suomen Tieyhdistys ry, Väylävirasto, Pirkanmaan ELY-keskus ja Mobilia. Näyttely avautui Mobiliassa 1.5.2021, ja se on nähtävissä 19.12.2021 asti.
Jetro Stavén (s.1989) on taipalsaarelainen vapaa valokuvaaja, joka asuu nykyään Helsingissä. Stavén kuvaa pääasiassa lehti-, yritys- ja hääkuvaa ja hänet on palkittu muun muassa Fotofinlandialla.
Johanna Erjonsalo (s.1991) on palkittu kuvajournalisti, joka työskentelee lehtikuvaajana Helsingissä. Päivätyönsä ohessa hän on työstänyt useita omia, dokumentaarisia projekteja.
“Nää vanhat tiet on siitä hauskoja, että näitä on kulettu perinteisesti jo sillon jalkapatikassa ja tuohikontti selässä, asiakseen. Tällä tiellä on historia. Meet johonkin moottoritielle, ohitustielle, niin sun ainoo tarkotus on mennä mahollisimman lujaa ja mahollisimman nopeesti ohi. Tällä tiellä pitää aina mennä jonnekin. Pitää olla kohde.”
“Mä muistan sen, kun mä kävelin ensimmäistä päivää tätä tietä kouluun. Silloin oli tossa vielä Kalvalahden kyläkoulu. Kävelin äidin kanssa käsi kädessä sinne kouluun ja mulla oli keltanen puuvillapipo päässä. Vähän semmonen jännittävä fiilis tottakai. Äidin käsi siinä lievensi jännitystä.
Pienenä mulle kerrottiin, että tästä on menny Ruotsin Kuningas Kustaa IV A hienoilla hevosvaunuillaan. Niihin kuului muistaakseni 236 hevosta.”
“Ainakin kymmenen vuotta tuota tietä tehtiin. Se oli muutaman kilometrin pätkä kerrallaan. Meitä oli kolme sillon ku met sitä tiereikää raivasimma. Polokutieksi se oli tarkotettu ni sitä ei saanu ryhtyä oikomaan. Tällä alueella oon aina asunu. Hihnavaarassa ja tässä. Kotitiehän tämä on.”
Eila Ylilokka, 62
“Ykstoista vuotta sitten minun veli menetti henkensä tuolla tiellä. Se oli helemikuu ja se oli hirvee tuisku se päivä. Sinä talvena oli aivan jumalattomasti lunta.“
Elle-Maarit Ylilokka, 31
“Vaikka on asunut jo kolometoista vuotta Raahessa ni sitte ko puhhuu että minä meen kottiin, ni puhun siitä että minä meen Savukoskelle. Vieläkää ossaa sanoa, että mää meen kottiin sinne Raaheen.”
Mikkal Kuosku, 3
“Tää on kiva paikka. Tykkään puhaltaa ilmapalloja. Tai saippuakuplia.“
“Muistan, että minun kaverin isä oli tuossa Kaunispään päällä palovartijana aikanaan. Me lähettiin sinne sitten, minä ja sen poika. Oltiinko kouluikäsiäkään. Siellä sitte iski helvetinmoinen koti-ikävä. Eihän sillon ollu kenelläkään autoja, ei vanhemmat voinu hakea mua pois. Kaverin isä sano, että lähe sitte bussilla jos lähet. Aattelin, että jumalauta minähän lähen. Kävelin tienvarteen ja aloin funtsii, että kumpaankohan suuntaan tarvii mennä. Muistin sitte, että ko noustiin tullessa, niin nyt pitää laskea. Epämääräsen pitkän ajan jälkeen bussi pysähty ja otti mut kyytiin. Sitte ko bussi lähti tätä mäkeä alaspäin tiesin, että nyt mennää oikeeseen suuntaan.”
“Olen asunut täällä Nivajoella lapsuuteni ja nuoruuteni. Joku kuus vuotta sitten laitettiin miehen kanssa tämä leirintäalue. Olin kyllä vähän vastahakonen alkuun, halusin jo eläkkeelle. Ollaan rakennettu kaikki nämä mökit tänne itte.
Meillä oli lehmiä lapsuudessa tietenkin sen verran, että saatiin maitoa ja voita kotitarpeisiin. Ei täältä kauppaan lähetty ku kerran kahdessa viikossa. Nuorgamissa piti käydä astuttamassa lehmätkin. Täällä ku ei ollu sonnia ni me käveltiin tuota museotietä ja käytiin siellä sonnin tykönä ja tultiin takas. Yks lehmä kerrallaan.“
“Kerran oli jokku nuorisoseuran kesäjuhlat Piippolassa. Se oli muistaakseni Veikolla aivan pankopyörä. Tätä tietä lähettiin ja minä ritsillä istuin. Parikymmentä kilometriä. On täytyny tanssijalakaa vipattaa melekosesti.”
Helena Kesti, 60
“Mä muistan lapsuudessa kun mentiin, oksennettiin joka ikinen kerta tässä samassa mutkassa.”
Pia Koskenkangas, 38
“Kauppa-autoa tänne aina ennen vanhaan ootettiin. Käytiin mummun kanssa laittamassa muovipussi oksaan tien varteen. Siitä ties kauppa-auto minkä mökin kohalla pysähtyä, jos ei kerenny ite sinne tien varteen heiluttaa.”
Remu Räisänen, 8
“Täällä on aina tammikuussa ralli-ajot. Minäkin oon ollu kattomassa Piippolan rallia. Mut ei musta rallikuskia tuu.”
“Moni sannoo, että se on tärkein osa tota Paltaniemen museotietä nuo vanhat puut. Muistan sen selvästi, ku ennen tultii tuoho pihhaa, ni siinä oli paljo enemmä nuita puita. Oksat raapi auton tuulilasia ja sit tuo tien keskikohta oli niin korkkee, et se raapi auton pohjaa.
Tää paikka jäi äitille kokonaa perinnönjaossa. Viime syksynä ku isä kuoli, ni äiti sano sammaa aikaa, että nyt alkaa riittää täällä asumine. Nyt kevväällä sitte päätettii et kokkeillaa nyt sit tämäkki. Muutettii tähä minun tytön ja miehen kanssa.
Isä kerto, et kerran ku ne sauno, ni joku ajo ojjaan tossa tiellä. Oli vissiin jääny kahtommaan ku äiti oli ollu jäähyllä ulkona. Se oli vaa se kuski sanonu et ”tossa minä noita lehmiä kahtelin”. Jätti vaa miettimää, et kummalla puolen tietä.“
”Mä olin taidenäyttelyssä tossa Halosenniemessä ja ku ajoin tästä ohi, ni tossa oli myydään-kyltti. Me ei oltu hirveen kauan Jaakon kanssa tunnettu. Laitoin kyltistä kuvan Jaakolle ja se sano et ostetaan se.”
Jaakko Leppo, 45
“Täällä on kaikki se, mitä mä arvostan. Nyt ku mä oon ollu täällä, mä ymmärrän miks tänne on rakentunut suomalaisen kulttuurin identiteetti ja lähde.
Tää meidän tontti on sillä tavalla merkityksellinen paikka, että toi navetta on Anni Åströmin ja tää punanen mökki on Piia Järengin tupa. Anni Åström asui itse päärakennuksessa. Hän on siis Vanhankylänniemen Kartanon tytär. Hän on sitte myyny nää tontit taiteilijoille tästä. Sibeliukselle se ei myyny, koska se oli juoppo. Anni oli nähny Halosen maalauksen ”Symbosium”, jossa Sibelius on selvästi humaltuneena ja lasiki on kaatunu.”
“Tän tien varressa on toi Marsjön. Mar tarkottaa pahan henki. Siel on semmonen tarina, et siel on ollu merikäärme, joka on pahoja ihmisiä syöny. Jos te katotte sitä Marsjöniä niin huomaatte, että se on aika synkkä järvi. Siellä on puita ihan veteen asti, se on hyvin varjonen. Löytyy tarinoita, miten siellä on jengii hävinny.”
“Vanhemmat pääty tänne ihan sattumalta. Isä oli kalassa tossa ja maanomistaja tuli siihen ja kysy, että kiinnostaisko ostaa tonttia. Hänellä oli isä kuollu justiinsa, oli varmaan vähä rahan tarvetta. Se lähti siintä sitte. Siihen aikaan se oli vähän poikkeus, että työläisperheellä oli kesäpaikka. Se imi sitten kaikki maailman tuttavat ja sukulaiset tänne.”
Harri Paavola, 60
”Paarlammin vanha sotilassairaala oli tässä tien varrella aikanaan. Sanottiin sitä kummitustaloksi. Käytiin joskus siellä sisälläki aulassa, mut pidemmälle ei uskallettu mennä.”
Juho Paavola, 61
”Vähä vanhempana mentii tonne kylille tansseille VPK:lle. Sieltä sit kiihdytettii tätä tietä takas joskus aamuyöllä. Välillä oltiin hirveessä kunnossa, ja välillä ei. Riippu siitä oltiinko metästä varastettu meidän pullo. Ainaku jätettiin pullo johonki puun juurelle piiloon, et tullaan ottaa se sitte täältä, ni se oli aina juotu tai varastettu.”
“Oon päätyny tänne ihan tahallaan, etsittiin aikanaan paikkaa mikä ois jossain perämettässä, mis ei oo mitään. Oon ollu radiotoimittaja oikeestaan koko aikuisikäni. Se oli niin sellasta hektistä ja kokoaika ihmisii lähellä. Ni mä aattelin, et mä muutan sellasee paikkaa mis ei oo niinku ketää. Ja tääl ei oikeesti oo ketää.
Silloku mä muutin tänne ni must tuntu et toi tie ei lopu ollenkaa. Mun tytöt sano aina kiitoradaks sitä suoraa missä on molemmil puolilla kaiteet. Rengon kiitorata. “
”Muistan sillon 80-luvul ko tota tiätä päällystettiin. Siin oli liikenteenohjaus ja liikennevalot. Mää sit ain polkupyöräl ajoin liikennevaloihi oottaa polkupyörän kanssa. Sitte ko valot vaihtu ni ympäri jossain ja taasen toiseen päähän orottelemaan. Se oli tällee maalaaselle hienoo ko pääs kerranki liikennevaloihi. Maalaasen hullutuksia.”
“Mä pidän siitä, et nään vuodenaikojen vaihtelun. Joteki ko Turust päi tullaa Härkätiet pitkin ja toi linnavuori nousee sieltä ja noi pellot. Ku se maisema on pysyny vuosituhansii samana. Linnavuorella ensimmäiset merkit ihmisestä on kivikaudelta, ni tavallaa just se jatkumo mua viehättää. On aamui, milloin on pakko pysähtyy ja räpsästä kännykäl kuva tost linnavuoresta. Edellee, yhdentoista vuoden jälkeen, vaik mä rassaan tota tietä edestakasi melkeen joka päivä.
Mä oon tässä Vanhalinnassa nyt museonjohtajana. Sillon ku mä tulin taloon ykstoista vuotta sitte mun isä sano mulle, että historia toistaa itseään. Mä olin iha et mitä? Vaik mä oon museoalan ihminen, ni määpäs en tiennykkään sitä, että mun isoäidin isä on ollu tän tilan torppari.”
“Oon yrittänyt kehittää tätä paikkaa, että elävöidään tää historia. Tämä tie kulkee suoraan yli meiän taistelutantereen, joka oli todella tärkeä osa Suomen historiaa. Mulle se on vaan tärkeää kertoa tästä. Taistelu täällä oli siis 1808. Meillä on ollut täällä vuonna 2008 valtava näytöstaistelu, mä olin silloin komentajana siinä. Ruotsin joukkueen kenraalina.”
“Olin avaamassa vuonna ysikasi tätä museotietä. Pyöritin ratsastuskoulua Äänekoskella siihen aikaan. Sit tuli puhelu, et tulisitko tällaseen mukaan. Sanoin, et tottakai tuun. Mun tehtävä avajaisissa oli siis Jyrällä ratsastaa museotietä sellasen tolpan kohalle, missä oli nauha. Siihen tehtävään oli tärkee saaha sillo nimenomaa suomenhevonen.”
“Mun eka muisto täältä on varmaan se, ku on oltu laskettelemas tuol montul perheen kaa.”
Kati Petäys, 40
“Viime talvena kerran ku tultihi tänne, ni ei jäätykkää laskettelemaa ku suret ulvo tuol. Tultiin tänne ja kuunneltii et okei, nyt ei jääräkkää tänne vaa lähdetää samantien.“
Sanna Pentinmäki, 24
“Tää monttunen mettäpätkä herättää sellasen erähengen jo ennen kansallispuistoo. Se on sellane selviytyminen, et tänne ees pääsee.“
Oliver Petäys, 10
“Vaari anto sellasen puukon, mis oli sellane karhunpää. Otin sen mukaa tänne et voin vuolla oman makkaratikun, mutta sitte se putos ja hävis. Ja siihen oli viel kaiverrettu mun nimi.”
“Me ollaa äitin kanssa käyty toi sama koulu. Sen muistan ko sillo nuorena iteki alko käymmää kaupungilla ni postiauto tuli tähän ja siihe hypättii. Sillä pääsi kaupunkii.
Tarinan mukaan simolainen ko oli tulosa kaupungista – eli sieltä Kemistä kottiin – ja linja-autollahan sitä kulettiin, niin siinä oli kaupungintalon vieresä Valtakavulla pysäkki. Veljekset-Salmela -bussi ties ottaa siitä sen simolaisen kyytiin ku se suu auki katteli sitä korkiaa kaupungintaloa siinä ja ihmetteli, että mikähän tuo o. Tästä tullee sanonta: “Suu auki, simolainen!”
Laila Mikkonen, 92
“Kemissä oon syntyny. Kunnan elätiksi Simoon päädyin, kun tänne sijotettiin.
Tuon navetan takana oon kasvanu pikkutytöstä. Se talo on siitä purettu, ja siinä on uus talo nytten. Täsä oli sellane yksityiskauppa, ni minä menin sinne koulun jälkeen navettatöihi. Sitte lähin Arpelaa. Lehmänpaskaa pinkkaamaa.
Sitte löyty mies kirjeenvaihon kautta ja ostettii talo täältä. Tai ukko kai sen osti, ei mulla ollu rahaa. Se on purettu, mut se oli tuon tien varresa. Nii sanottu lahopuulämsä. Se oli Antin isä lahoista puista tehny sen mökin. Mut kyllä se vaa kesti meiän elinajan.
Oli tuolla Simon pirtillä niitä saku sammakoitakin. Me oltii sillo penskat pienii. Käytii vaa kerjäämäsä juustoa ja leipää saksalaisilta.”
“Toi tie on hienoimmillaan juhannuksen kieppeillä, kello kaks yöllä. Kukaan ei liiku missään, ja sä oot yksin siellä. Sä voit kuulla niiden ukrainalaisten kaatuneiden huokauksia.
Mun isä oli täällä sotimassa, se on mulle tietysti tärkee asia. Mä tiedän missä isä on menny ja liikkunu.
Mul on tässä mielenkiintonen esine, puolalainen tikari. Isä otti tän venäläiseltä tai ukrainalaiselta sotilaalta lainaksi, ja se on nyt täällä. Meidän suku ei enää sitä palauta.”
”Oon asunu yksivuotiaasta lähtien lähes kaikki kesät täällä mummolassa. Oon näytelly kesäteatterissa useita vuosia ja saanu ihan toisenlaisen ystävä- ja kaveriporukan. Semmosen yhteisön. Se on ollut tosi hienoa.
Kerran mä kutsuin pienenä tsirbulana koko teatteriporukan mökkirantaan uimaan. Oli kuuma heinäkuu ja kahen näytöksen päivä. Saarisen Antti ajo sit silleen takas, et sillä kalsarit roikku peilissä. Se toivo, et ne ehtis kuivaa seuraavaan näytökseen.”
Manu Haimilahti, 7
Peppi Haimilahti, 9
Aukusti Haimilahti, 11kk
“Täällä ei oo muuta reittiä ku vesi ja tämä tie. Tää tie on meillä arkikäytössä. Tätä mennään töihin ja kouluun. Me kuletaan tätä autolla, pyörällä, skuutilla ja lastenvaunuilla. Koira on aina mukana. Viel ei oo omaa hevosta, mut varmaa jonain päivänä seki on kulkuvälineenä.
Ku tuut reissusta kotii tai vaikka välillä ihan vaa kaupasta, ni täl tiellä tulee semmone kotosa ja lämmin fiilis. Ihanaa tulla kotiin.“
“Reilu kymmenen vuotta sitte myö ostettiin Ruokalahden puolelta museotien varresta yhteinen koti. Nyt onks meil kuudes kesä tätä mehiläistarhausta?
Meil on nyt nää pesät täs Niskapietilässä, aiemmin meil oli pesät tosi hyvässä paikassa Purnujärvellä. Täst on joku viis kilometrii siihen matkaa. Nyt ku mentii tänä kesänä sinne tarhoille ensimmäisen kerran, ni ei näkyny pesiä missään. Kaks siel piti olla, mut karhu oli käyny. Sellasta dramatiikkaa tässä museotiellä.”
Timo Tanskanen, 57
“Meiän suku, Tanskaset, on alun perin Tanskasta. Ne tuli sieltä Olavinlinnaa muuraamaan. Tossa hunajamyynnissäki meillä on vähä sellane ajan henkee kuvaava asu molemmilla. Se on ainaki herättäny huomiota, jos ei muuta.”
”Tosi kiva aina ajella tätä museotietä. Täst tulee aina itelle semmone tunne, et pääsee vähä niiku maailman pahuutta pakoon. Tää on sellane turvapaikka.”
Riku Tohmo, 46
“Tää meiän koira Pave on myös täst museotien varrelta lähtösin. Sekin tuntu kohtalon johdatukselt. Oltiin koiraa kateltu ja haaveiltu ja sit nähtii ilmotus, et Sydänkyläs ois tämmösii. Tää lähti meiän mukaa sieltä.”
Tie Vie 